MIKKELIN TYÖPAIKAT JA ASEMA SUOMEN TALOUSKARTALLA

Tanskalaisen H C Andersenin viisaassa sadussa Keisarin uudet vaatteet hoviräätäli uskotteli keisarille ommelleensa hänen päällensä hienon kostyymin. Keisari uskoi ja hoviväki myötäili ihastuneena. Keisari pasteerasi ilkialastonna kadulla. Kansa huokaili ja ihasteli, kunnes pieni tytöntyllerö huusi ”Mutta keisarihan on alasti”.

 

Mikkelin valtuuston hyväksymässä kasvuohjelmassa esitetään tavoitteeksi saada tänne 1000 uutta tuotannollista ja teollista työpaikkaa sekä niiden kylkiäisinä vielä 1500 muuta työpaikkaa. Aikataulua ei kerrota, mutta oletan sen olevan vuosikymmenen 2030 vaihde.

 

Pidän asetettua 2500 uuden työpaikan tavoitetta mahdottomana. Yleisten kasvuennusteiden perusteella näyttäisi työpaikkojen määrän laskun hidastaminen seuraavina parina vuosikymmenenä jo melkoiselta saavutukselta.

 

Aiemmissa kirjoituksissa korostin vuosikymmeniä kestäneen kasvun vaiheen olevan loppu Mikkelissä. Viime vuosituhannen jälkipuoliskon sekä väkiluvun, että myös työpaikkojen kasvu kulminoitui 2010 vuoden paikkeille.

 

Tuolloin lähti väkiluku laskemaan siten, että sen ennustettu pudotus on10 000 ihmistä vuoteen 2040 mennessä.

 

Työpaikkojen määrä on laskenut vuodesta 2007 tämän vuosikymmenen alkuun noin 2000 eli sen, minkä väkilukukin. Työpaikat Tilastokeskus laskee työssä käyvien määrän perusteella. Työpaikat ovat vähentyneet sekä julkisella puolella että myös teollisuudessa ja yksityisissä palveluissa. Esimerkiksi yritystoimipaikkojen henkilöstö eli työpaikat vähenivät 2013–2020 peräti 1471.

 

Julkisten työpaikkojen lasku osui aiempaan vaiheeseen. Täältä katosi runsaasti valtion työpaikkoja varuskunnan poistuttua. Puolustusvoimien nykyisistä työntekijöistä useat ovat täällä etätöissä urakierrollaan. Aluehallinnossa supistukset iskivät esimerkiksi verohallintoon. Valtio keskitti ja rationalisoi toimiaan. Kaupungilta vähenivät työpaikat erityisesti kuntaliitoskarenssien jälkeen.

 

Sosiaali- ja terveydenhuolto kasvoi, mutta nyt valtion yritykset säädellä soten työvoimaa näyttäisi iskevän myös sinne. Siellä on edelleen kuitenkin samaan aikaan pula työvoimasta. Korkeakoulutuksen henkilöstö on lisääntynyt, mutta nyt se on saavuttamassa lakipisteensä.

 

Koko Etelä-Savo menetti 8783 työpaikkaa vuosina 2007 – 2021. Savonlinnasta katosi 3122 työpaikkaa eli yli 1000 enemmän kuin Mikkelissä. Vuonna 2021 yritystyöpaikkoja oli täällä 11600. Julkisia työpaikkoja oli 10100. Mikkelissä kävi töissä noin 3000 työntekijää muualta ja mikkeliläisiä työskenteli muualla 2300. Muualla työskentelevien lukumäärä ei ole juuri muuttunut parina vuosikymmenenä.

 

Mikä on Mikkelin asema teollisten ja tuotannollisten työpaikkojen kehityksessä?

 

Myös Mikkeliin tuli 1900-luvun alkupuolella sähköverkoston yleistyessä sahoja, meijereitä ja pientä muuta aluetta palvelevaa tuotantoa. Raaka-aineet olivat paikallisia.  Mikkelistä ei kuitenkaan tullut toisin kuin esimerkiksi Lahdesta teollisuuskeskusta, vaikka sähköverkosto mahdollisti teollisuuden irtautumisen koskien käyttövoiman ääreltä.

 

 Mikkeliin alkoi syntyä jonkin verran kehittyneempään teollisuutta 1900-lopulla. Sähkö käyttövoimana ja mikroprosessorien tulo teolliseen ja muuhun tuotantoon toivat tänne mm kirjapainoja. Nyttemmin tuo vanha savupiipputeollisuus on täältä lähes kaikonnut. Ristiinassa sentään ovat edelleen Euroopan suurin UPM-vaneritehdas, Kuomionkoskella kenkätehdas ja Tiikalassa lihajalostamo. Uudenaikaisin ja suurin on Mölnlycke.

 

Suomessa on meneillään energian tuotannossa suuri murros. Vihreä energia ja atomivoima houkuttelevat puoleensa teollisuutta. Toinen merkittävä tekijä on kuljetukset. Niinpä megaluokan investoinnit ovat järjestään menneet tai menossa rannikolle, paikkakunnille kuten Tornio, Kemi, Oulu, Raahe, Kokkola, Vaasa, Uusikaupunki, Turku, Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina. Suurinvestointeja sisämaahan on tullut vain Äänekoskelle jalostamaan puuta Manner-Suomen metsistä ja Sotkamon Talvivaaraan kaivannaisten äärelle.

 

Nyt vihreäsiirtymä sinänsä mahdollistaisi tuotannon toteuttamisen esimerkiksi Mikkelissä, mutta raaka-aineiden ja tuotteiden kuljetuskustannukset tulevat entistä ratkaisevimmiksi. Etelä-Savo on talousalueena syrjässä. Tänne ei voida odottaa syntyvän prosessiteollisuutta ja suurta kappaletavaratuotantoa. Olemme kaukana raaka-aineista ja hankalien kuljetusten päässä suurasiakkaista. Sitä paitsi vihreästä siirtymästä on ankara kilpailu joka puolella. Etelä-Savolla ei ole erityistä kilpailuvalttia muihin verrattuna.

 

Suuren tuotannollisen toiminnan sijaan tänne voisi syntyä erilaista teollisuuden palvelutoimintaa, mikä ei vaadi suuria investointeja. Näitä ovat esimerkiksi suunnittelu, markkinointi, ylläpitopalvelut, hallinnointi jne. Se vaatisi Mikkelistä suuria ponnisteluja, jotta alue olisi vetovoimainen nuorelle hyvin koulutetulle porukalle. Se toisi myös tänne aimo annoksen kansainvälisyyttä. Tarvittaisiin uusia vetovoimaisia asuinalueita, veroäyrin huomattavaa laskua, hyviä tietoliikenteen yhteyksiä myös reuna-alueille ja erityisesti hyviä koulutuspalveluja eli hyvät lähikoulut ja monipuolisen lukion.

 

Mikkeli ei ole meidän ainoan metropolin eli pääkaupunkiseudun työssäkäyntialuetta. Se rajautuu nykyisin akselille Raasepori - Lohja – Hämeenlinna – Lahti - Porvoon akselille. Mikkeli sijaitsee seuraavalla eli vapaa-ajan vyöhykkeellä. Valitettavasti tällä hetkellä olemme rajattu ulos Pietarin metropolin vyöhykkeiltä.

 

Johtopäätökseni on, että Mikkelin tulisi paikantaa itsensä luonnollisten vahvuuksiensa mukaiseen asentoon Suomen talouskartalle. Nämä todetaan myös Etelä-Savon maakuntaliiton strategiassa alueemme vetovoimiksi. Vahvuuksia ovat vapaa-ajan vyöhyke, metsätalous ja luonnollinen perustuotanto, pienehköjen teollisten toimintojen verkostot, yleiset yhteiskunnalliset palvelut kuten sote ja alempikorkeakoulutus sekä perinteiden mukaan maanpuolustus. Suuria tuotannollisia investointeja ei tänne tule.

 

Lohduttavaa sentään on, että uskon tänne jäävän vähentyneen väen työllistyvän hyvin. Työttömien noin 2000 määrä pienenee huomattavasti. Alkutuotanto, matkailu ja kauppa vetävät alueelle kesäisin entistä enemmän kausityöntekijöitä. Ulkomaalaisten työntekijöiden osuus työvoimasta tulee kasvamaan. Siis tämä kaikki, vaikka väkimäärä ja työpaikat jatkavat laskuaan kohti vuotta 2040.

 

Lopuksi vielä esimerkki siitä, että työpaikalla ja työpaikalla on väliä. Matkailutulo oli 2021 Etelä-Savossa 457 milj euroa vuodessa. Matkailussa työntekijöitä oli täällä 2800. Mikkelin seudun matkailutulo oli tuosta yli puolet. Yksi työpaikka toi tänne siten 160 000 euroa. Tuo matkailutulo jakaantui Mikkelin seudulla mielenkiintoista kyllä vuonna 2015 seuraavasti; vähittäiskauppa 41 %, majoitus 9 %, ravitsemus 34 %, henkilöstöliikenne 11 % ja muut 5 %. Nykyisin uskotaan vähittäiskaupan osuuden kasvaneen lähes 50 prosenttiin. Tämä tulo on kaikki tyyni seutukuntamme ulkopuolelta ja on tuonut laajalti elinvoimaa koko palveluketjuihimme.

 

Tuota on vain vaikea tunnistaa. Se tuppaa olemaan kuin ilma, jota hengitämme. Ainakaan se ei ole palvelua, jossa täkäläiset sisälämmittävät laittamalla rahaa taskusta toiseen.

 

 

Jussi Palonen

Kasvua vai kehitystä

Eurooppa on täynnä elinvoimaisia, vanhoja kaupunkeja, joiden ”kasvu” on pysähtynyt vuosia, vuosia sitten. Ne pärjäävät hyvin muuttuvassa maailmassa. Ne kehittyvät edelleen. Niiden yllä eivät vaapu nostokurkien nokat elinvoiman elähdyttäjinä enää kuin silloin tällöin.

 

Olen saanut mielenkiintoista palautetta kirjoitukseeni, jossa arvostelen Mikkelin kaupunkia liiallisesta keskittämisestä kaupunkitaajamaan ja kasvustrategiasta tilanteessa, missä monet tunnusluvut kuvaavat kasvun olevan loppu. Pitäisikö nostaa kädet pystyyn eli antautua, on ollut monen kommentin sisältö.

Ei, ei minusta todellakaan pidä luovuttaa. Ajatteluni mukaan kasvustrategian sijaan tai ainakin vahvasti sen rinnalle tarvitaan elinvoimatoimintaan ja yhdyskuntasuunnitteluun niiden sisällöllistä kehittämistä. Tarvitaan määrän sijaan laatua.

Näkemystäni on arvioitu myös liian teoreettiseksi ja epärealistiseksi. Tuohon en oikein voi vastata muuten kuin, että mielestäni lineaarisen kasvumalliin tukeutuminen on Mikkelin tilanteessa tällä hetkellä juuri kehno toimintamalli ja sen taustalla on tilanteeseen sopimaton teoria.

Hyvä viisaus on, että mikään ei ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria. Sitä tässä tilanteessa nyt kaivataan.

Mitä minulla on sitten tarjolla?

Jatkuvan kasvu-uskon eli lineaarisen kasvumallin ja tavoiterationaalisen suunnittelumallin sijaan tulisi Mikkelissä lähteä analysoimaan muutossyklejä ja etsimään myös ei määrällisiä muutostekijöitä (puhumme ekspansiivista malleista). Pelkistetysti tämä merkitsisi huomion kiinnittämistä enemmän olemassa olevan kehittämiseen. Sen ehostamiseen, sen arvon lisäämiseen, sen tuottavuuden kasvuun jne.

Juuri kehittämisen teorioiden pohdiskelu antaa myös eväitä strategiatyöskentelyyn. Muutoksen hallinta on avain kehittyneempään huomiseen.

Tässä muutamia käytännön esimerkki keskustelun elävöittämiseksi:

1.       Uusien kerrostalojen suuri lisäys Mikkelin keskustaajamaan ei paranna Mikkelin elinvoimaa. Rakennuslama Mikkelissä ei johdu vain huonosta suhdanteesta, vaan meillä on myös väestön vähenemisestä, väestörakenteen muutoksesta ja kaupunkitaajaman sekä kehysalueen epätasapainosta johtuva rakenteellinen ongelma.

 

Uuden rakentamisen sijaan tulisi painottaa enemmän olemassa olevan rakennuskannan arvonlisäystä peruskorjaamalla ja täydennysrakentamalla. Työtä kyllä rakentajille riittää.

 

2.       Ostovoiman kasvu viime vuosina ei puolla mitenkään talousalueellamme uusien kauppakeskusten rakentamista. Osuuskauppa ja Kesko ovat tehneet omat ratkaisunsa. Uuden rakentamisen ja siitä kasvuodottaman sijaan kumpikin on päätynyt kehittämään omilla investoineillaan olemassa olevaa. Tuottavuus haetaan kasvun sijaan toiminnan kehittämisestä.

 

Talouskasvun ja ostovoiman ylittävät kaupaninvestoinnit ovat uhka koko keskustaajaman kehitykselle. Veturitallin alueelle suunniteltu erityiskauppakeskus on mielestäni tällainen. Kaupungin tulisi tehdä siitä oma vaikutusarviointi. Pelkään suurta mahanlaskua.

 

Kenkäveronniemen suunnitelma ei näytä perustuvan suoraan ostovoimaan, eikä se toimintakonseptillaan kilpaile keskustaajaman liikkeiden kanssa. Se myös löytänee asiakkaansa paremmin ohimenevästä liikenteestä ja verkkokaupasta. Aika tämänkin näyttää, mutta tapahtumakeskuksena masinoitua toista Stadiumia emme ainakaan kestä.

 

3.       Kasvuohjelmassa suunnitellaan kasvuyritysten ja eri toimialojen verkostojen kehittämistä. Tämä on juuri tarkoittamaani elinkeinojen laadullista kehittämistä. Luodaan olemassa olevalle uusia mahdollisuuksia. Pienet tulevat osaksi suurta.

 

Verkostotalous syntyi ja kehittyi Pohjois-Italiassa, Lombardian vaatetusteollisuudessa 1980-luvulla hyvin tuloksin. Suomessa hyvä esimerkki verkostoitumisesta ovat telakkateollisuuden alihankkijoiden verkostot. Ovathan myös Mikkelin seudulla matkailuyritykset (Saimaan Gastronomit, Saimaan Charmantit ja Visit Saimaa) ja pientuottajat (D.O. Saimaa) jo rakentaneet lupaavia yritysverkostoja.

 

Kasvuohjelman tälle hankkeelle soisin runsaasti panostusta ja sen myötä menestystä.

 

4.       Vielä yksi esimerkki laadullisesta ja osin myös määrällisesti elinvoiman kehittämisestä voisi Mikkelissä olla vapaa-ajan asuntojen muuttaminen ympäri vuoden asuttaviksi. Meillä on täällä 10 500 loma-asuntoa. Tutkimuksen mukaan Suomessa 13 % mökkien omistajista suunnittelee lähimmän 10 vuoden kuluessa ryhtyvänsä muuttamaan niitä ympärivuotisiksi. Edessä meillä voisi olla mitä melkoinen rakennusbuumi, mikäli Mikkeli siihen taipuisi.

 

Ainakin kaupunki joutuisi tarkastamaan ajatuksensa, koska haja-asutusalueille myönnetään täällä penseästi rakennuslupia. Tarvittaisiin ajattelumallien täysmullistus, jotta kehysalueille syntyisi tästä uutta arvonmuodostusta ja elinvoimaa. Tuloksena voisi olla jopa 1500 uutta ympärivuotista asuntoa Mikkeliin. Mikä mullistus!

 

 

 

Jussi Palonen

Kaupunkisuunnittelu ja kehysalueet Mikkelissä

Äskettäin koteihin jaetussa Mikkelin palveluoppaassa on kaupunkimme maankäyttöjohtajan Topiantti Äikkään erinomainen kirjoitus ”Parahin kaupunkilainen”. Siinä hän tuo kolme näköalaa.

Ensinnäkin kaupunkien kehityssuunnaksi hän näkee keskittymisen väistämättömänä ja sen seurauksena keskustaajaman aurinkona muulle yhdyskuntarakenteelle. Tätä näkökulmaa pyrin haastamaan kirjoitukseni lopulla.

Toiseksi hän korostaa aluekeskusten (Mikkelissä Anttola, Ristiina, Haukivuori, Suomenniemi ja Otava), vetovoimaisuutta vapaa-ajanasumisen, matkailun ja myös pysyvän asumisen näkökulmasta. Hyvä näin.

Kolmanneksi hän kirjoittaa ”Mikkelin tapauksessa matkailun antavan etutekijöitä kaupunkisuunnittelulle Saimaan järviluonnon, ruokakulttuurin ja kaupunki – maaseutu suhteen, jotka ovat ominaista juuri Mikkelille – ei juuri muualla”. Tämäkin vallan erinomainen nosto.

Ensimmäisen kerran näen tällaista julkisessa keskustelussa. Haluan kuitenkin pohtia lisää kaupunkikeskusten tai kaupunkitaajaman ja kehysalueen suhdetta.

Mikkeli oli vielä pienehkö hallinto- koulu- varuskuntakaupunki viime sotien jälkeen. Lähikunnat, Mikkelin maalaiskunta, Juva ja Kangasniemi, olivat väkiluvultaan sitä suurempia. Sittemmin kaupungistuminen ja 2000-luvun kuntaliitokset ovat tehneet siitä Etelä-Suomen pinta-alaltaan suurimman maaseutukaupungin, jonka väkiluku kasvoi 54 000. Nyt väkiluku on kääntynyt laskuun. Sen ennustetaan laskevan vuoteen 2040 peräti 45 000 ihmiseen. Samalla elinkeinorakenteeltaan kaupunki on muuttunut palvelukaupungiksi.

Keskittyminen on näkynyt erityisesti kehysalueilla. Niiden väkiluku on laskenut, väestörakenne on yksipuolistunut ja palvelut ovat niiden myötä vähentyneet. Ongelmallista on ollut erityisesti kiinteistöjen arvojen suuri lasku. Vain vapaa-ajan ranta-alueen kiinteistöt ovat säilyttäneet arvonsa.

Mikkelin keskustaajaman asukasluku ja palvelut ovat lisääntyneet juuri kehysalueiden kustannuksella. Suomen kasvukeskuksissa, Pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku jne. kehysalueet ovat jo muutaman vuosikymmenen olleet kasvava ja elinvoimainen osa kasvualuetta. Suomen kaupunkien kehitys näyttää polarisoituneen. Kasvukeskukset sykkivät elinvoimaa yhdessä ympäröivien kehyskuntien kanssa, mutta keskisuuret ja pienet Sisä-Suomen kaupungit sen sijaan syövät kehysalueidensa elinvoimaa ja elävät sillä.

Nyt onkin syytä kysyä, onko keskittäminen Mikkelin keskustaajamassa enää järkevää? Väkiluku vähenee vääjäämättä muutamalla tuhannella asukkaalla ja väkirakenne muuttuu johtuen lähivuosien korkeasta kuolleisuudesta ja alhaisesta syntyvyydestä. Keskustan yletön rakentaminen kiihdyttää entisestään kehysalueiden kuihtumista.

Nyt pitäisi yhdyskuntasuunnittelussa meillä Mikkelissä rohkeasti kysyä, mitäpä jos tässä tilanteessa me lähtisimme painottamaan keskittämisen sijaan kehysalueitamme. Nykyiseen palvelurakenteeseensa kehittyneeltä Mikkelin keskustaajamalta se ei olisi pois. Päinvastoin. Mikkelin kaupunkimainen keskus hyötyisi uudella ja hallitulla tavalla elinvoimaisesta maaseudustaan.  

Erityisen ongelmalliseksi näen sellaisen tulevaisuuden, missä meidän kehysalueemme ovat näivettyneet ja Mikkelin elinvoimalle ensisijaisen tärkeänä ollut vapaa-ajan viipymä lähtee laskemaan. Kuinka me saamme seuraavat sukupolvet viettämään vapa-aikaansa ja olemaan etätöissä Saimaan alueella, on kohtalokasta myös Mikkelin keskustaajamalle. Ovathan sen palvelut virittyneet viime vuosikymmeninä omaa vakinaista väkimääräänsä paljon suuremmalle kysynnälle. Meidän elinvoimamme on entistä riippuvaisempi kasvavasta kausiväestä ja kaupunkirakenteen tasapainoisemmasta suunnittelusta.

Lopuksi jonkinlaisena todistusvoimana kausiväen merkityksestä Mikkelille olkoon laskelma vuosilta 2016–2020. Mikkelin väkiluku laski 2082 henkilöä, mutta samaan aikaan vapaa-ajan viipymä laskelmani mukaan oli kasvanut peräti 2200 henkilövuorokautta. Se siis korvasi väen vähenemisen ja kasvatti ostovoimaa. Vapaa-ajan yöpymisiä oli Mikkelissä jo noin 5 miljoonaa.

Mikkeli voisi olla Suomen paras maaseutukaupunki.

 

 

Jussi Palonen

 

 

SUVAITSEMATTOMUUDESTA

reissublogi 4

Ei tämä maailma kovin kummoinen ole, jos pelkistää sen, miten asioihin tulee suhtautua. Jotenkin näin sen voi ajatella:







On asioita, joita hyväksyy ja ymmärtää
On asioita, joita ei hyväksy eikä ymmärrä
On asioita, joita ei hyväksy vaikka ymmärtää ja
On asioita, joita hyväksyy vaikka ei ymmärrä.
Jokainen miettiköön, mikä on hankalin tilanne. Luulee ymmärtävänsä ei ole tässä vaihtoehto. Kai tuo neljäs on vaikein, koska tuohon hyväksymiseen täytyy liittyä jonkin asteista uskomusta. En lähde opettamaan, sillä eiköhän jokaisella ole joltisenkin riski kappa esimerkkejä noista kolmesta ensimmäisestä ja rehellisellä neljännestäkin.

No miten tuo nyt liittyy tähän reissuun tänne Etelä-Afrikkaan. Kyllä se liittyy, sillä katselen tätä elämän menoa myös suomalaisen silmin. Kapkaupunki metropolina on kadun tasolla suvaitsevainen. Täällä näkee jos jonkinlaista viheltäjää, eikä kukaan ole heitä kopittamassa. Ei kuulkaa ystävät tällaista menoa sallittaisi Mikkelin torilla. Siellä jo muutamat juopot saavat kyydin laitakaupungille päivittäin ja yksi kerjäläinen on jo maan kuulu katuhäirikkö, jota kesäasukkaatkin ovat oppineet väistelemään. Toista ei hyväksyisi kukaan. Meno täällä ei kuitenkaan ole vauhdista huolimatta tunteetonta ja kylmää. Erilaisuuden kakofoniassa ei minusta ole pelättävää. Jotenkin ihmiset kulkevat sujuvasti arjen askareissaan eteenpäin. Ei kylmästi vaan ihmismäisesti.

On se tietenkin pysäyttävää, että pienet lapset leikkivät kadulla illan hämärtyessä. Katselin toissa päivänä italialaisen ravintolan terassilla syödessäni kolmen alle 7-vuotiaan tanssileikkejä kadun toisella puolella. Lapsilla näytti olevan mukavaa. Ja minä jo huolestuin ja närkästyin suomalaiseen tapaan. Helkutti heitteille jätettyjä. Ihmiset kulkivat ohitse ja hymyilivät lapsille. Alle kouluikäiset lapset nauttivat olostaan. Laskua maksaessani huomasin, että kadun lasten puolella olevasta pikapesulasta sammuivat valot. Musta mies ja nainen tulivat kadulle. Lämmin halaus lapsille ja perhe lähti käsi kädessä Main Roadia itään. Se siitä suvaitsemattomuudesta.

Arki siis sujuu näin. Rasismia ei näy kadulla. Päinvastoin kaikkialla on hauskoja kylttejä rasismin vastaisuudesta. No tietysti pitää miettiä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten "freedomin" vuonna 1994. Paljon on tapahtunut, mutta jäänteet ovat vahvasti jäljellä. Miten ne näkyvät? Sitä pitää oikein miettiä. Ei minun suosikissa italialaisessa ravintolassa ole näkynyt mustia tai intialaisia asiakkaita. Ei myöskään englantilaisessa lähiravintolassa ole mustia asiakkaita ja saatikka mustia työntekijöitä. Tosin tuolla keskustan tosi hienoissa ravintoloissa taas ei ole kuin mustia tarjoilijoita. Hovi saattaa olla valkoinen. Kiinalaisissa ravintoloissa ei myöskään ole mustia, mutta ei siellä ole myöskään muita kuin kiinalaisia työntekijöitä.

Huh. Jotenkin tämä kuitenkin sujuu. Ymmärrä sitä siten ja hyväksy. Pitäisi mennä parturiin. Viimekertainen paikka, jossa viehättävä Joselyn oli taitava, on lopetettu. Hän oli intialainen ja muut työntekijät mustia. Nyt pitäisi uskaltaa mennä johonkin. Olisi tuossa kiinalaistenkin hiushoitola. Sinne? Enpä ehkä rohkene.

Isompiin ympyröihin mennäkseni on kai todettava, että "apartheid" on hyväksytty näihin rakenteisiin.

Valkoisilla on omat asuinalueet ja siellä on aivan eri hinnat asunnoille kuin mustien alueilla. Hotellien ja ravintoloiden hinnat tietyillä alueilla ovat kohtuuttoman korkeat muuhun tasoon verrattuna. Ruoka kaupassa on yleensä 5 - 7 kertaa halvempaa kuin Suomessa, mutta hotellihuoneesta saat maksaa puolet Suomen hinnoista. Niin se toimii.

Tähän eriarvoisuuteen sisältyy tietysti mitä melkoinen rekyyli. Sitä näyttävät pelkäävän myös lännen pääomat. Sen sijaan kiinalaisia se ei näytä haittaavan.Paikalliset valkoiset valittavat, että koulutettu väki lähtee maasta. Kaksi eri väristä keskiluokkaa etsii paikkaansa?

Mustien kanssa keskustellessa he painottavat, että he eivät halua "mugabismia". Sillä he tarkoittavat sitä, mitä tapahtui entisessä Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Yltiöpäiset maareformit ja muut uudistukset ajoivat valkoiset ja intialaiset pois maasta. Nyt entinen Etelä-Afrikkaa vauraampi maa on lähes rauniona. Ei pysty ruokkimaan omaa väkeään.

Voisimmeko oppia tästä, että arjen suvaitsevaisuus pitäisi näkyä myös poliittisella tasolla. Tätä varmasti tämä maa yrittää, mutta saa nähdä miten käy populistisen Zulu-heimoon kuuluvan presidentti Zuman touhujen sitten, kun aika jättää todellisesta suvaitsevaisuuden ikonista Nelson Mandelasta. Hän ei ole Zulu, vaan kuuluu xhosa-kansaan.

Kapkaupungissa kauniina sunnuntaina helmikuussa 2011

Jussi

ps. piti myös kirjoittaa Suomen suvaitsemattomuudesta. Siitä siis myöhemmin. Täältä saa perspektiiviä.
Julkaisen tämän nyt 29.4. ja ajankohta on mielestäni ihan sopiva.

FRESNAYEN JAGUARIT JA BOKSERIT

Välillä matkalaisen kamera on väärässä paikassa. Eilen lauantaina sitä olisi tarvittu. Tämä tuli mieleen, kun talon pojat pitävät parhaillaan pihalla pitkää lounasta ja kikattelevat. Eilen oli nimittäin värikäs ja iloinen pride-paraati. Se tulla hulmusi vastaan Beach Roadilla. Oli laulua ja tanssia joka lähtöön. Hotellien ja talojen parvekkeelta ihmiset vilkuttivat porukalle. Olisin ottanut kuvia ja pannut kyllä albumiin.

Robin tapasin italialaisessa ravintolassa ja kerroin kulkueesta. Hän sanoi, että 8 vuotta sitten kulkijoita oli vain 300 ja oli iloinen, kun vakuutin heitä nyt olleen yli 3000. Keskustelimme tovin ja hän oli yllättynyt siitä, että paraatissa oli minun mielestä paljon mustia naisia. Hän sanoi, että sateenkaarimaailma tai kuten täällä sanotaan pinkki, ei ole helppo mustille naisille. Suvaitsevaisuutta toivon heille, kuten kylttien manaamien Ugandan ja muiden Keski-Afrikan maiden seksuaalisille vähemmistöille. Noissa maissa touhu on asteen kovempaa kuin Latviassa ja Venäjällä.

Mutta mistä löytäisin bokserin? Boksereita on näillä matkoilla tullut päivystettyä ja kuvattua aina silloin ja tällöin. Nyt ei ole tärpännyt kuin vasta tänään sunnuntaina.

Aamulenkin päätin suunnata itään. Tänään en siis mennyt rantapromenadia länteen eli keskustaa kohti. Nenä oli kohti Fresnayeta ja Bantry Bayta. Matkan aiheena eivät olleet näyteikkunat, vaan ihan oikeasti talojen katselu. Niistä löytyy kuvia ennen pitkää näillä sivuilla.

Rinteiden yläkerrosten väen asunnot ovat hienoja. Niitä lähdin kurkkimaan. Se tosin on täällä hankalaa, sillä ovat pakanat linnoittautuneet tukevien muurien, piikkilankojen ja piikkien taakse. Fresnayessa katselu onnistuu edustan julkisivulle, sillä talot kohoavat rinteille. Kapean kadun varressa ovat lähes kadussa kiinni autotallien hienot ovet. Sähköiset portit ovat kapeita kalterikkoja. Autotalleista varmaan menee ainakin isoimpiin kämppiin jopa liukuportaita ja isoja hissejä. Muuten ei niihin lukaaleihin tavarat kulkisi kuin nostokurjella.

Täälläkin turisti voi ostaa taloja silmän ruoaksi. Tosin jalkamieheltä se vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä portaita. Portaikon, josta lähdin ylös, nimi oli Florida Steps. Kuvaava on nimi. Kävin ihan asutuksen ylärajalla. Raahaamiselta se tuntuu 110 kiloisesta. Kolmekymmentä ainakin on ylimääräistä ylellisyyden painolastia. Urheilua ja iloa kuitenkin kaikki tyyni.

Ja löytyihän ne sieltä. Ensi pari kolme jaguaaria kadun varrelta. Ja komean portin takaa tervehti bokseri narttu. Sanoin suomeksi rauhoittelut, mutta eivät tehonneet. Haukkui peräänkin samalla äänellä kuin Hiski vainaa.

Lukija huomasikin jo juonen. Bokseri tarvitsee jaguaarin ja rikkaan isännän. Pitäisikö ottaa uusi kasvatukseen. Ei se nyt niin kalliiksi tule, ettei eläkeläinen siitä selviäisi. Jaguaari on jo. Se kuitenkin Suomessa tietäisi hyvästejä pitkille lekoisille talviaamuille, pitkille aamulehtien lukutuokioille ja säävarauksille. Bokseri on aina valmiina. Kokemusta on. Mutta jos ottaisi sen bokserin tänne ja ryhtyisi talonomistajaksi Fresnayessa. Rahasta se vain on kiinni. Tahtoa jo löytyisi.

Halvaannuttavia ajatuksia edelleen Kapkaupungista aurinkoisena sunnuntaina.

Jussi Kapkaupungissa Maaliskuussa

PÄIVÄNSÄDE JA KARL MARX

Ranskalainen Paul Lafarque kirjoitti artikkelisarjan ”Oikeus laiskuuteen” vuonna 1880 LÈgalitessa. Hänen ihanneyhteiskuntansa oli vapaan ihmisen yhteiskunta. Ihminen ei ole luotu raatamaan ja siksi hänellä on oikeus mielihalujensa mukaisesti ottaa rennosti. Hän hauskaa kyllä oli Karl Marxin vävy. Itse Parta-Kalle oli aatteineen oikea työn ihminen.

Marxin mukaan työ kuuluu olennaisena osana ihmiskunnan kehitykseen. Työn tuloksista ja työvälineiden omistuksesta vain käydään kamppailua, joka ei ratkea vasta,  kun kapitalismi on hävinnyt. Parta-Kallen aatteet on käytännössä jo koeteltu ja näillä näkymin suuren ristiriidan voittajasta ei ole epäilystäkään. Tosin uudenlainen koettelemus on tulossa ultravihreiden yhteiskunnallisen ajattelun myötä. He peesaavat kovasti vävy Paulin ajatuksia. Kehitys ja hyvinvointi eivät saa perustua työn, teknologian ja infrastruktuurin kehittämiselle. Kova kaipaus on menneeseen.
Mutta eikö juuri äskettäin esi-isämme raataneet pitkää päivää vuodet ympäriinsä?


Käsityöstä massatuotantoon

Menneisyyteen ei kyllä ole paluuta. Sieltä tosin voidaan oppia paljon. Työ on muuttunut valtavasti. Kun käsityöstä siirryttiin koneiden avulla massatuotantoon, olivat koneet voimasiirtoineen keskeisessä osassa. Ihmiskunta pystyi tuottamaan ennen näkemättömän määrän tavaraa markkinoiden kulutettavaksi. Tavaran kuului aivan sananmukaisesti kulua, jotta taas uudelle tavaralle tuli tilaa. Mikään värkki ei saanut kestää kovin pitkään.

Työn historia tuntee ainakin yhden esineen, joka on niin kestävä ja käytännöllinen, että se jo aikoja sitten oli muodostunut tekijälleen kannattamattomaksi. Se on Singerin poljettava ompelukone. Siinä on kuluvia eli liikkuvia osia varsin vähän. Se on kestänyt jo kohta 130 vuotta. Nyt niitä on meillä koristepöytinä olohuoneissa. Käytännöllisyytensä ne ovat osoittaneet vuosikymmeniä kehitysmaissa. Kone käy, vaikka ei ole sähköä. Käsikäyttöisten vesipumppujen ohella se on ollut menestyksekkäin vientitavara kehitysmaihin.
Singerin kaltaisia laitteita vaan ei ole keksitty monia.

Maailma olisi metka, jos teollinen massatuotanto olisi pystynyt tuottamaan meille välttämättömimmät esineemme lähes ikuisiksi. Koska emme ole tässä onnistuneet, uskon meidän olevan edelleen pakotetut etsimään ikiliikkujaa.


Jotain valoa

Jotain valoa sentään työn kehittyminen on tuonut meille viime vuosikymmeninä. Mikroprosessorit mullistivat tiedonkäsittelyn ja sitä myöten ne mullistavat massatuotannon lähitulevaisuudessa perusteellisesti. Uusi työn vallankumous mahdollistaa meille uuden tavaratuotannon.  Tämä vallankumous ulottuu myös palvelutuotantoon ja mahdollistaa aivan uudenlaisia hallinnoinnin käytäntöjä.

Me olemme vapautumassa esi-isiemme raadannasta. Vapauden ja toimettomuuden ihanneyhteiskunta ei näytä kuitenkaan olevan ainakaan vielä käsillä.

Mistä tässä oikein on kyse?

Uskon teollisen tuotannon ratkaisevan kehittämisen ongelmat jälleen ensimmäisenä. Näin on ollut teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien. Keihään kärjeksi ei ehkä enää kelpaa autoteollisuus, mitä se on ollut viimeiset 100 vuotta. Uudet mallit realisoituvat ensimmäisenä nykyään informaatioteknologian sektorilla. Teollisuus ja siihen integroituneet palvelut eivät ole enää kipupisteitä. Siellä on kokemusta ja potentiaalia ratkaista työn ja ihmisen eli tekijän välisiä jännitteitä.


Julkiset palvelut ovat myös tuotantoa

Kaukaa kaartaen tulen kuitenkin juttuni ytimeen. Suuri haaste meille on julkinen hallinto ja julkiset palvelut. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan palvelujen työ tuottavuus on viimeisten 25 vuoden aikana kaikesta kehityksestä huolimatta laskenut.  Näyttää siltä, että kun työhön sitoutuu paljon ihmistyötä, niin tuottavuus nykyisellä menolla jopa laskee. Paradoksaalista tässä on tietenkin myös se, että samaan aikaan kuitenkin työntekijät palvelualoilla valittavan kiireen työssä lisääntyneen sietämättömäksi.

Olemme sellaisessa tilanteessa, että työssä on niin kiire, ettei pyörän satulaan ehditä hypätä, vaan juostaan vieressä. Miten tämä on selitettävissä?

Pelkistetty selitys tälle on, että uusi teknologia ja sen tuoma informaation vallankumous ei näytä sopivan ilman suurta kitkaa vanhoihin rakenteisiin. Julkisessa taloudessa on meillä edessä teknologisen vallankumouksen lisäksi valtava rakenteellinen vallankumous. Nyt alkaisi myös Suomessa olla viimeiset ajat kyseenalaistaa tapamme tuottaa julkisia palveluja. Samalla suurennuslasin alle joutuvat hallinnoinnin tavat. Kansantaloutemme ei kestä, jos jatkamme kovin pitkään nykyistä menoa.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi valtion tuottavuusohjelmassa ratkottaessa ongelmaamme, keinot ovat olleet varsin heppoisia. Joitakin suhteellisen vähäisiä organisaatioiden yhdistämisiä ja sulauttamisia on erityisesti aluehallinnossa tapahtunut, mutta vaikutus on ilmeisen pieni mitä tuottavuuteen tulee. Kunnat ovat yritysmaailmaa matkien innostuneet enemmänkin lomautuksiin ja palkkamenojen säästöihin.  Rakenteelliset muutokset ovat varsin hapuilevia kuten helppojen toimialojen yhtiöittämisiä.

Tehostamisen ja tuottavuuden takana on yksinkertainen ajatus säästämisestä. Henkilöstömenoista säästäminen luo tehokkuutta ja tuottavuutta. Näin olemme ajautumassa ennen pitkää erityisesti kunta-alalla rakenteelliseen työvoimapulaan. Tien päässä on palvelutuotanto, joka toteutetaan kakkostyövoimalla, jos rahkeet riittävät siitäkään kilpailemaan yritysmaailman kanssa.


Kehittäminen vai saneeraus

Nyt olisi kuitenkin mahdollinen jo aivan toinen tie. Kehityksen avain ristiriita rakenteiden ja uuden teknologian välillä tulisi ratkaista työnkehittämisellä. Siihen taas tarvitsemme koko nykyisen kokeneen työntekijöiden kaartin. Irtisanomisten sijaan me lähtisimme vastuullisesti ja tietoisesti kehittämään uusia ratkaisuja. Se ei onnistu, jos olemme ensin saneeranneet organisaatiomme anorektikoiksi.

Maailma ei siis ole valmis. Ollemme oikeastaan nyt ensimmäisen kerran työn historiassa tilanteessa, jossa raadanta voisi muuttua järjelliseksi ja ihmisen mittaiseksi. Koskaan Suomessa meillä ei ole ollut vielä tilannetta, jossa työssä on tarjolla koko ajan valtavia uuden oppimisen mahdollisuuksia ja aivan uusia haasteita lähes meille kaikille. Emme vielä aiemmin myöskään ole olleet tilanteessa, jossa lähes kaikille meille ovat aivan ulottuvilla sekä vertikaalisen että horisontaalisen etenemisen väylät.

Työelämä on muuttunut ristiriitaiseksi. Samalla kun ihmiset kokevat kiireen sietämättömyyttä, uupumusta ja työn tunkeutumista vapaa-aikaan, niin se sisältää samalla ennen näkemättömiä uusia mahdollisuuksia.


Muutoksen hallinta

Muutos on ollut valtavan nopea. Huvittavaa kyllä, me työntutkijat vielä 20 vuotta sitten olimme kovin huolissamme työn yksipuolistumisesta ja sen aiheuttamasta vaivoista työntekijöille. Muotia olivat myös vaatimukset vaikuttamismahdollisuuksien ja osallistumisen lisäämisestä. Nyt työ koetaan liiankin vaativaksi. Muutoksen pelosta ei uskalleta tarttua mahdollisuuksiin. Kehittämisestä on tullut monelle peikko. Työn muutos koetaan uhaksi.

Downshiftaajien ja eskapistien maailma väistää tämän haasteen. Heidän maailma on vetäytyjien ultraindividualistien lintukoto. Sinne kyllä mahtuu väkeä, mutta hankalaksi elämän kehittymisen tekee se, että nämä uuden ajan koneensärkijät aatteineen ovat myös poikkiteloin vähäosaisten ja erityisesti kehitysmaiden elinolojen kehittämiselle.  Me tarvitsemme vielä monia uusia keksintöjä. Ei Kehruu-Jenny työtä lopettanut 1800-luvulla. Eikä uusi teknologia tee sitä nytkään.

Minä muuten kannatan ydinvoiman lisärakentamista Suomeen.



12.4.  Mikkelissä

Jussi

NATON KANSSA NAIMISIIN – EI KIITOS

Puhemiehiä riittä

Kosintaan kannattaa joskus aina vastata kielteisesti. Suomi-neito voi saada siitä hamekankaan. Leikki sikseen, sillä minusta on vakava asia, liitytäänkö Natoon vai ei. Siitä ei sitten millään kuitenkaan nouse tämän vaalin tärkeätä kysymystä. Julkkisdemareista osa entistä presidenttiä myötäillen vastaa avoimesti, että kyllä sinne vaan. Samaa ilmeisesti osa kokoomuksenkin nuoremmasta kaartista halajaa. Onneksi ovat hiljaa, sillä tässä asiassa kannattaa olla tarkka.

Minä vastustan ihan julkisesti Natoon liittymistä. Siinä ei ole mitään kiertelemistä ja kaartelemista. Tunnustaudun tässä ihan aidosti paasikiveläiseksi ja Hesarin viikkoliitteessä olleen artikkelin mukaisesti kuuluvani menneen talven lumiin siis talvisotaiseksi jäänteeksi. Minusta nimitys on ihan myönteinen, sillä vielä kannattaa siitäkin "rajakahakasta" ottaa oppia kahmalo kaupalla.

Kuka meitä turvaisi

Kannattajien mielestä kyse on turvatakuista ja EU:n takuut eivät siihen riitä. Minusta turvatakuiden hakeminen ulkopuolelta on yhtä tyhjän kanssa kuin 1920- ja 30-luvuilla luottaminen Kansainyhteisöön ja kuhertelu välillä reunavaltioiden ja välillä taas pohjoismaisen yhteistyön ja avuannon nimiin. Sanalla sanoen minä en luota ulkopuolisten apuun kriisitilanteen sattuessa, sillä kovassa liemessä ovat EU:n kumppanit ja Nato-maat Euroopassa, jos meillä kerta on hätä. Muilla on ihan riittävästi tekemistä oman hätänsä kanssa, jotta tänne apuun rientäisivät.

Mihin sitä turvaa oikein haetaan? Venäjää sillä tarkoitetaan ja tilannetta, jossa Venäjän edut ovat ristiriidassa laajemminkin Itämeren alueella kuin pelkästään Suomen kanssa. En näe sellaista turvallisuuden uhkaa tänä päivänä, enkä näe sitä lähitulevaisuudessakaan. Venäjän intressit ovat suuntautuneet nyt Kaukoitään. Heidän tähtäin on Tyynellä merellä ja kasvavilla Aasian markkinoilla. Toinen suunta heillä on tietenkin levottomat entiset Neuvostoliittoon kuulunet osat ja kansallisuudet Kaukasuksella. Siellä sitä on pähkinää purtavaksi vuosikausiksi. Paasikiveen palatakseni tilannetta voisi kuvata, että ei pidä heitellä kivillä naapureiden ikkunoita, vaikka naapuri katseleekin toisaalle.

Yhteen sopiva vai kiinni naitettu

On väitetty, että jäämme tärkeästä tiedosta paitsi, jos emme ole Natossa mukana. Argumentteina ovat myös olleet, että putoamme kehityksen kelkasta, jos emme ole mukana. Rohkeimmat penäävät sitä, että emme kanna kansainvälistä vastuutamme, jos emme ole mukana.

Ammun alas nuo kaikki väitteet.

Aloittakaamme ensimmäisestä. Tuolla väitteellä tarkoitetaan jotain salaista tietoa lähinnä terrorismista ja Nato-piirin sisäisistä jutuista. "Höpö, höpö", sanon minä. Ei Suomen osaaminen sotilastiedustelussa ja turvallisuustiedustelussa ole mihinkään kadonnut sitten Hallamaan ja kumppaneiden kulta-ajan. Suojelupoliisi ja pääesikunnan tiedusteluosasto tällä sektorilla ovat luotettavissa käsissä. Me kansalaiset voimme olla huoletta. Asioista ei ole huudeltu, eikä Suomi pidä tapana edelleenkään korskua. Sotilastermein homman nimi on "hyshys". Luulenpa meidän oleva antava osapuoli ja saavan takaisin sen, minkä tarvitsemmekin. Ei siis mitään hätää.

Toiseen kysymykseen on ensinnäkin todettava, että Nato on nykyisin varsin sekalainen joukko. Näiden maiden kykyä yhteiseen johtamistoimintaan ja teknologian hyväksikäyttöön on syytä epäillä. Suomi on liittoutumattomana pysynyt erinomaisesti kelkassa mukana. Asiantuntijat ovat todenneet, että Suomi saattaa olla yhteensopivampi minkä tahansa Nato-maan kanssa, kuin kaksi Nato-maata keskenään. Emme jää jälkeen teknologiasta, jos itse aktiivisesti pidämme siitä huolen. Nato-jäsenyys ei tuohon toisi sen kummempaa helpotusta niin taloudellisesti kuin poliittisestikaan. Tavarat tulisi ostaa vaikka olisimme jäsen. Jäsenalennuksia ei siitä heruisi. Päinvastoin olisimme mahasta kiinni niin kuin entinen talonpoika Hankkijaan.

Kansainvälinen vastuu onkin jännä juttu. Viimeisimmät tapahtumat ovat osoittaneet kansainvälisissä poliisin hommissa, että USA:n kumppanina on vaara joutua ojasta aallokkoon. Korean sota, Vietnam, Irak, Afganistan ja kohta tällä menolla Pohjois-Afrikka joidenkin tapahtumien kohdalla YK-verhouksista huolimatta ovat olleet enemmän tai vähemmän jenkkien omaa itsekästä politiikkaa milloin öljyn tavoittelemiseksi ja milloin jos jonkunlaisen terrorismin tai ismin kukistamiseksi. Jäljet eivät vakuuta.
Huolimatta hyvää tarkoittavasta alusta, niin Afganistanissa olemme joutuneet USA:n kelkassa sotaa käyväksi osapuoleksi. Ei tällaista sotaa tarvitse julistaa, realiteetit vaan on otettava huomioon. Ei talvisotakaan julistettu ja kuitenkin sotaa käyvänä osapuolena teimme kaikkemme, jotta vihollinen ei Suomea valloittaisi. Sotaa julistamatta tapettiin ja tapeltiin. Onneksi. Nyt meikäläisiä ammutaan ihan oikeasti kohti Afganistanissa. Siellä on sota ja meidän pitäisi olla keskellä taistelutannerta rauhassa rakentamassa tulevaisuutta perin penseälle kansalle. Ei onnistu. Sieltä tulisi lähteä pois mahdollisimman pian. Tämä myös siksi, että kumppaneiden tarkoitusperät eivät ole puhtaat.

Mitä jauhoja sitten pussissa löytyy?

USA:n politiikka Lähi-idässä ja Arabien alueella on ollut öljyn sanelemaa aina 1970-luvulta. Yksi presidenttien tärkeimpiä neuvonantajia Donald Henri Rumsfelt kiteytti 1986 kirjoituksissaan koko tarinan, jota eversti evp, tohtori Pekka Visuri kuvasi Mikkelin upseerikerholla pitämässä esitelmässään muutama vuosi sitten dramaattisesti. Hän näytti kopion kirjasta, jossa oli kuvattu karttaan ovaalin muotoinen kaari alkupäänään Irak. Kaari ulottui lahden pohjukasta koilliseen aina Kaukasuksen öljyalueille asti. Se peitti Iranin ja Afganistanin. Visuri vertasi esitystä Mein Kampf:ssa kuvailtuihin Saksan tavoitteisiin Ukrainan viljelyalueiden ja Kaukasuksen öljyn valtaamiseksi. Samaa tarkoittaa Donald Rumsfelt. Das Lehbensraum. Sillä elintilan valtausreissulla ovat jenkit edelleen. Reissu pitkittyy ja loppua sille ei ole näkyvissä. Täältä löytyy selitys myös Georgian kriisille. Ei meidän rajalla ole nyt tällaisia konfliktin aineksia.

USA on siis nyt Al gaidan perässä Afganistanissa. He sotivat tänään taleban-joukkoja vastaan terrorismin torjumiseksi. Mielenkiintoista on, että USA oli Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista tukemassa samaista taleban-porukkaa valtaan 1990-luvulla. Syyskuun 11. muutti siis kaiken. Ei, vaan koko ohjelma oli jo useita vuosia aiemmin kirjoitettu.

Tuollaisessa kansainvälisessä hyväntekeväisyydessä ei Suomen pidä olla mukana.

Venäjän kelkka ei myöskään kelpaa

On tässä siis tullut mättöä USA:n niskaan. Uskokaa kuitenkin, että samanlaiset perkeleet tulisivat, jos Suomi olisi Venäjän pyynnöstä ja houkuttelemana tekemässä solidaarisuustyötä Tsetseniassa, Ossetiassa tai Georgiassa. Ihan oikein sinisilmäisesti kaverin kanssa oltaisiin rakentamassa rauhaa. Ei kuulkaa, minulta on kyllä karissut harhauskot, joita vielä joskus nuorena Neuvostoliitosta uskoin. Venäjä on suurvalta ja haluaa sellaisena pysyä. Meidän on syytä pysyä kaikkien suuravallaksi pyrkivien ja itseään suurvaltana pitävien kelkasta ulkona. Tehdään vaan kannattavaa muuta kauppaa niiden kanssa. Eikö?
Kummasti vaan Itävalta porskuttaa eteenpäin. Saatikka sitten Sveitsi, jolla jos kellä on ollut hankalat naapurit kautta aikojen, siis Saksa, Ranska ja Italia sekä aiemmin yksi hankalimmista, Itävalta-Unkari. Meidän on sentään helppo olla nykyisin Ruotsin ja Venäjän välissä. Jos Ruotsi hakeutuu Natoon, niin ei sen pitäisi meitä hetkauttaa.

Kallis palkka-armeija vai asevelvollisuus

Miksi en salli liittymistä Natoon?

Edellä on pitkä tarina syistä, mutta olennaista on myös se, että Natoon liittyminen tietäisi ennemmin tai myöhemmin meille palkka-armeijaa. Se murentaisi meidän alueellisen puolustuksemme. Meillä ei olisi riittävän hyvin koulutettua ja vahvaa reserviä koko maamme puolustamiseksi. Uskottavuutta on tänä päivänä se, että meillä on kaikilla mittapuilla mitattuna hyvin koulutettu kansallinen armeija, joka perustuu vahvaan reserviin. Kansainvälisissä tehtävissä meidän reserviläiset ovat olleet taidoiltaan erinomaisia, jos heitä verrataan suurvaltojen palkka-sotureihin.

Minä en halua Isänmaatani puolustamaan vähäväkistä palkka-armeijaa, jonne on rekrytoitu ikäluokista se miesaines, joka ei kouluissa ja muissa ammateissa ole pärjännyt. Valitettavasti on niin, että siitä armeijasta saattaisi tulla kaljupäisten muskelipoikien leikkipaikka. Tämä on tietysti kauhukuva.
Minä uskon ihan tavallisiin suomalaisiin ja heidän haluunsa pysyä maailman melskeistä erossa. Samassa porukassa on kuitenkin pontta, jos asia niin vaatii.

Lukija huomaa, että kyllä se Paasikiven, Halstin ja osin Kekkosenkin on lukenut. Osin olenkin ja osin myös näin ymmärtänyt.


Tätä kirjoitin Kapkaupungissa illan jo pimennyttyä


Jussi